Tiesitkö tätä?

Suurin osa perhoslajeista lentää yöllä.

Suomen perhosista 95 % on niin sanottuja yöperhosia, siis muita lajeja kuin päiväperhosia.

Perhoset lentävät lamppujen luo UV-valon perässä.

Perhoset löytävät luonnossa vapaita lentoreittejä seuraamalla taivaalta tulevaa ultraviolettivaloa ja sen heijastumista seuraamalla. Eniten perhosia houkuttelevatkin nimenomaan sellaiset lamput, joista lähtee myös UV-valoa.

Aikuinen perhonen on imago.

Imago on perhosen muodonvaihdoksen viimeinen vaihe – aikuinen perhonen.

Perhoset maistavat jaloillaan, joissa niillä on makureseptoreita.

Kaikki aikuiset perhoset eivät syö lainkaan.

Syreenikiitäjä on suurin Suomessa vakituisesti elävä laji.

Pääkallokiitäjä on kookkain Suomessa koskaan tavattu laji. Isoapollo on suurin päiväperhosemme, siniritariyökkönen kookkain yökkönen.

Yllä mainitut lajit ovat siipien kärkiväliltään suurikokoisimpia lajeja. Suurin Suomesta tavattu pääkallokiitäjä on ollut 128,5 mm, syreenikiitäjä 120 mm, isoapollo 95 mm, ritariperhonen 94 mm.

Perhoset voivat elää lähes vuoden ikäisiksi.

Jotkut perhoset elävät aikuisvaiheessaan vain muutaman päivän, mutta useammin luultavasti pari viikkoa. Aikuisina perhosina talvehtivat lajit elävät reilusti yli puoli vuotta, jopa 10–11 kuukautta.

Joidenkin lajien perhoset ovat eri aikoina vuotta erinäköisiä.

Esimerkiksi karttaperhosen alkukesän sukupolvi on erinäköinen kuin loppukesällä syntyvä sukupolvi – joskus vielä kolmas sukupolvi on hieman erinäköinen.

Palsamikenttämittarin elokuussa syntyvä sukupolvi on ”savuttunut” verrattuna toukokuun ensimmäiseen sukupolveen. Muillakin lajeilla voi olla pieniä värieroja eri sukupolvien välillä. Yleensä värierot ovat maantieteellisiä eroja.

Sukupolvien välillä voi siis olla synnynnäisiä eroja, mutta perhosyksilön väri ei muutu muuta kuin kulumisen ja haalistumisen takia. Esimerkiksi talvehtineen suruvaipan siipien vaalea reunus on vähemmän keltainen kuin syksyllä. Kuusama- ja ruusuruohokiitäjän siipien suomut taas karisevat pois heti kuoriutumisen jälkeen – ne voivat aluksi olla melko ruskeita.

Suomeen vaeltaa perhosia tuhansien kilometrien päästä.

Ilmavirtauksia seuraamalla on voitu todeta, että Suomeen on vaeltanut perhosia jopa Kaakkois-Euroopasta. Välimereltä tulevat laji voivat lisääntyä ensin Keski-Euroopassa, minkä jälkeen niiden jälkeläisiä lentää Suomeen.

Vaelluksissa perhoset liikkuvat massoittain sopivien tuulten mukana. Vaelluskäyttäytyminen voi olla perhosilla geeneissä.  Amiraaliperhonen vaeltaa joka vuosi alkukesällä pohjoiseen tekemään uuden sukupolven. Tämä uusi sukupolvi vaeltaa syyskesällä takaisin etelään. Toisinaan perhoset vaeltavat etsimään uusia sopivia elinympäristöjä, kun niiden elinpaikat eivät jostain syystä enää kelpaa niille. Joskus vaelluksen laukaisee massaesiintyminen – perhoset ikäänkuin lähtevät karkuun omia lajitovereitaan.

Perhosissa on myrkyllisiäkin lajeja.

Suomessakin esimerkiksi punatäplät aiheuttavat ainakin linnuille sydänoireita. Yhdenkään suomalaisen perhoslajin ei kuitenkaan tiedetä olevan ihmiselle vaarallinen.

Muutamat karvaiset toukat tai kotelokehdot voivat aiheuttaa ihmiselle iho-oireita, aikuiset perhoset harvemmin. Useimmat karvaisetkin toukat ovat varovasti käsiteltynä täysin harmittomia.

Perhosen toukat eivät ole vaarallisia.

Toukat voivat joskus purra, mutta se tuntuu vain nipistykseltä. Yleensä toukat eivät pure, jos niitä pitää kämmenellä – niiden jalkojen pienet kynnet voi kuitenkin tuntea.

Toukkiin voi yleensä koskea. Koskeminen tai esimerkiksi nostaminen pinsettiotteella ei aiheuta niille haittaa. Muutamaa karvaista toukkalajia (tammikehrääjä, heinähukka, kultaperä ja muutamat muut villakkaat) ei ihoärsytyksen takia kannata kosketella.

Ilmasto on monen perhoslajin kohdalla ainoa niiden levinneisyyttä säätelevä tekijä.

Tälle osalle perhoslajistoa parin viimeisen vuosikymmenen aikana tapahtunut ilmaston lämpeneminen on merkinnyt suurta muutosta niiden levinneisyysalueessa.

Eteläinen lajisto on levinnyt merkittävästi aiempaa pohjoisemmaksi. Äärimmäinen esimerkki on pikkuhäiveperhonen (Apatura ilia), jonka levinneisyyden pohjoisraja oli 20 vuotta sitten Etelä-Latviassa ja nykyisin noin 800 kilometriä pohjoisempana Pohjois-Karjalassa.

Myös pohjoisempi lajisto on joutunut muuttamaan korkeampia leveysasteita kohti. Esimerkiksi metsäpohjanmittarin (Entephria caesiata) yleisen esiintymisen eteläraja on 20 vuodessa siirtynyt etelärannikolta Kainuun eteläosien korkeudelle, eli lähes 400 kilometriä pohjoisemmaksi.

Perhosten kirkkaat värit varoittavat saalistajia pahasta mausta tai myrkyllisyydestä.

Päiväperhoskoiraiden kirkkaat värit herättävät myös naaraiden huomion.

Osa perhosista voi äänellä.

Osa yöperhosista ääntelee. Äänellä ne yleensä hämäävät saalistavien lepakoiden ”tutkaa”.

Joillakin lajeilla myös muut kehitysvaiheet kuin aikuiset perhoset voivat äännellä. Esimerkiksi pääkallokiitäjän toukka ja kotelo pitävät piipittävää ääntä, jos niitä häiritään – tämä usein pelottaa saalistajan pois. Aikuinen pääkallokiitäjä käy hunajavarkaissa ja pitää piipittävää ääntä, jolla se hämää mehiläisiä.

Missä perhoset piileksivät?

Yöperhoset voivat olla esimerkiksi kaarnan raoissa, kivenkoloissa tai muissa piiloissa päivällä. Joskus ne istuvat näkyvästi esimerkiksi seinällä tai puunrungolla. Osa päiväperhosista istuu pilvisellä säällä kukilla tai kasvinvarsilla, mutta ehkä useammin ne piilottelevat lähellä maanpintaa.

Perhosia uhkaa eniten sopivien lisääntymisympäristöjen tuhoutuminen.

Aikuiset perhoset itsessään eivät ole kovin vaateliaita, mutta muut kehitysvaiheet kuten toukka ja kotelo voivat olla hyvinkin tarkkoja elinympäristön lämmöstä ja kosteudesta. Suomessa uhanalaisimpia perhoslajeja ovat paahteisten ympäristöjen lajit – niille sopivat kuivat avoimet ympäristöt yksinkertaisesti kasvavat umpeen.

Ilmaston lämpeneminen uhkaa osaltaan pohjoisia lajeja, jotka vetäytyvät koko ajan pohjoisemmaksi.

Suomen yleisin päiväperhonen on tesmaperhonen.

Valtakunnallisen päiväperhosseurannan (NAFI) mukaan runsaimmat vuosina 1991-2016 havaitut päiväperhoslajit ovat:

Top 10

1. Tesmaperhonen (Aphantopus hyperantus) – 632 579 havaintoa
2. Lanttuperhonen (Pieris napi) – 555 407
3. Sitruunaperhonen (Gonepteryx rhamni) – 344 027
4. Nokkosperhonen (Nymphalis urticae) – 298 963
5. Kangasperhonen eli vihernopsasiipi (Callophrys rubi) – 291 475
6. Neitoperhonen (Nymphalis io) – 277 539
7. Lauhahiipijä (Thymelicus lineola) – 277 347
8. Metsänokiperhonen (Erebia ligea) – 180 972
9. Kangassinisiipi (Plebeius argus) – 158 945
10. Angervohopeatäplä (Brenthis ino) – 156 294

Bubbling under

11. Loistokultasiipi (Lycaena virgaureae) – 144 709 havaintoa
12. Niittyhopeatäplä (Boloria selene) 134 414
13. Amiraali (Vanessa atalanta) – 121 161
14. Piippopaksupää (Ochlodes sylvanus) – 102 020
15. Liuskaperhonen (Nymphalis c-album) – 94 031
16. Tummapapurikko (Lasiommata maera) – 83 419
17. Pursuhopeatäplä (Boloria euphrosyne) – 82 508
18. Pihlajaperhonen (Aporia crataegi) – 79 148
19. Hopeasinisiipi (Polyommatus amandus) – 76 388
20. Suruvaippa (Nymphalis antiopa) – 72 858

Perhosten auttaminen

Pihan luonnonmukaisuus auttaa perhosia.

Perhosten hyvinvointia voi edistää monin tavoin. Tärkeimmät keinot liittyvät aina jollain tapaa perhosten lisääntymisympäristöihin – lähinnä toukkien elinympäristöihin.

Hyvä alku perhosten auttamisessa on edistää omassa asuinympäristössään kotimaisten, jalostamattomien luonnonkasvien käyttöä istutuksissa, rikkakasvien sietämistä kohtuullisessa määrin sekä sen hyväksymistä, että toukat saattavat nakertaa istutuksia. Steriilissä luonnossa on hyvin vähän elintilaa perhosille, mutta jo pienen hoitamattomuuden hyväksyminen parantaa tilannetta huomattavasti. Pieni niitty tai joutomaa tontin nurkassa voi jo tehdä ihmeitä.

”Kohtuullisen hoitamattomuuden” edistäminen on iso teko. On hyvä kyseenalaistaa liika hoitaminen paikoilla, joissa se ei oikeasti ole välttämätöntä.

Lisätietoa luonnonläheisistä pihapiireistä: Luontopiha.

Perhosbaari on perhosten lintulauta.

Perhosbaarissa aikuisia perhosia ruokitaan useimmiten joko kalja- tai viinipohjaisella, mielellään etikoituneella ja runsaasti sokereja sisältävällä nesteellä, joka on imeytetty erittäin imukykyiseen liinaan. Nestettä valmistettaessa tärkeää on valita sokeriksi joko fariinisokeri tai siirappi, sillä tavallinen sokeri kiteytyy perhosen imukärsässä ja tukkii sen niin, ettei perhonen pysty enää ruokailemaan lainkaan.

Vaikka useimmiten perhosbaari perustetaan tiettyjen päiväperhosten (amiraali, suruvaippa, herukkaperhonen, neitoperhonen, haapaperhonen, häiveperhonen, pikkuhäiveperhonen, isonokkosperhonen) houkuttelua varten, sitä kannattaa tarkkailla myös öisin, jolloin siellä on useimmiten runsaasti enemmän vierailijoita. Esimerkiksi loppukesällä liikkeellä olevat näyttävät ritariyökköset ovat persoja voimakkaasti etikoituneelle punaviinille.

Näppärä perhosbaarineste heti käyttöön:

pullo halpaa punaviiniä (750 ml)
pullo punaviinietikkaa (250 ml)
siirappia tai fariinisokeria niin paljon kuin sitä liukenee

Elinympäristöjen suojelu suojelee perhosia.

Perhosten suojelussa keskeisintä on elinympäristöjen suojelu. Yksittäisten perhosyksilöiden suojelulla sen sijaan on vain vähän merkitystä, mikä johtuu siitä että perhosilla on hyvä lisääntymiskyky. Kun yhden perhosnaaraan munimasta 500 munasta kehittyy yksi koiras ja yksi naaras, lajin kanta voi olla seuraavana vuonnakin elinvoimainen. Perhosten suojelu vertautuukin monin tavoin kalojen suojeluun.

Perhosten elinympäristöjen suojelussa keskitytään lajien lisääntymisympäristöihin, eli toukkien elinympäristöihin. Jotta perhoslaji voi esiintyä alueella, lajille soveltuvaa lisääntymisympäristöä on oltava sekä laadullisesti että määrällisesti riittävästi ja esiintymän tulee olla vuorovaikutuksessa lajin muualla olevien esiintymien kanssa. Perhospopulaatio on usein useamman osapopulaation muodostama verkosto, jossa lajin täytyy pystyä lisääntymään joka vuosi ainakin joissain esiintymiskohdissa.

Yleisin uhka perhospopulaatioille Suomessa on elinympäristöjen häviäminen. Etenkin elinympäristöjen umpeenkasvu yhdessä uusien elinympäristöjen muodostumisen vähäisyyden kanssa vähentää perhosten elinpaikkoja. Siksi uhanalaisimpien lajien elinympäristöjä joudutaan usein hoitamaan joko niittämällä, laiduntamalla, vesaikkoa poistamalla tai muilla kasvillisuuteen vaikuttavilla keinoilla. Hoitotoimet ovat välttämättömiä perhoslajien säilymisen kannalta, mutta ne voivat myös uhata lajien esiintymiä: lajin kaikki alueella olevat toukat saattavat kuolla niiton tai laidunnuksen vuoksi. Elinympäristöjä hoidetaan sen takia yleisimmin osissa ja vuorovuosin.

Miksi perhosia kerätään/tapetaan?

Perhosiin liittyvä tieto perustuu edelleen hyvin pitkälti tapettuihin näytteisiin huolimatta siitä, että myös digikuvauksen avulla voidaan tuottaa merkittävää lisätietoa aiempiin vuosiin verrattuna. Tähän on kaksi keskeistä syytä:

  1. Vaikka moni perhoslajeista on helppo tunnistaa ulkonäöltä, vielä suurempi joukko on vaikeita tunnistaa maasto-olosuhteissa. Näiden lajien tunnistaminen vaatii usein yksilön tarkempaa tutkimista mikroskoopin avulla (esim. genitaalituntomerkkien tutkimista). Lisäksi kaikkia Suomenkaan perhoslajeja ei vielä tunneta, ja täältäkin löytyy yhä muutamien vuosien välein tieteelle kuvaamattomia, maailmalle uusia perhoslajeja.
  2. Valtaosa perhoslajeistamme on yöaktiivisia tai muutoin hankalasti havainnoitavia. Ilman apukeinoja niistä ei tiedettäisi paljoakaan, mutta pyydyksiä käyttämällä myös niistä pystytään keräämään luotettavaa tietoa.

Ilman perhosten pyydystämisestä kerättyä tietoa uhanalaisia perhoslajeja ja niiden elinympäristöjä ei osattaisi suojella, mikä johtaisi monen perhoslajin häviämiseen maastamme.

 

Tietoja antoivat Lassi Jalonen, Jari Kaitila, Kimmo Saarinen ja Kimmo Silvonen.